28. elo, 2020

Pelko uuvuttaa sielusta saakka, pelottaa, silti taistelen sitä vastaan joka yrittää meidät erottaa. Joka askel on edellistä kevyempi, sillä pelko on vuotava taakka.
Mutta siltikin, jos onnemme siitä riippuisi, aina uudelleen kantaisin, väsymättä kulkisin, syövän paineessa jaksaisin, teidät sydämeeni sulkisin, ja kaiken uudestaan alkaisin.

Terveiset isi, sinne taivaaseen. Poikasi pärjää hyvin. Yritän parhaani mukaan kulkea sitä mikä sinulta jäi puolitiehen. Elämä. Tiedän että olisit tukenut minua niinä hetkinä kun olin varma etten enää jaksa. Mutta onneksi olen sitkeä ja vahva. Kuin puu joka taipuu myrskyssä, mutta ei katkea, vaan raivoisan ryöpytyksen jälkeen suoristuu ja kukoistaa. Olen pohtinut miksi olen näin sitkeä. Ehkä se on peritty ominaisuus tai sitten se on resilienssin taito, joka minussa jalostui tapaturmaisen poismenosi vuoksi. Joka tapauksessa, se on suurin perintö minkä  koskaan pystyit minulle antamaan. Ilman sitä, en hymyilisi tai pystyisi rakastamaan. Se perintö vaikuttaa myös lapsenlapsiisi. Olet ajatuksissani.

Maanantaina aloitin geronomiopinnot, Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Tuntuu että olen valinnut oikean tien. Tie tulee varmasti olemaan täynnä haasteita, turhautumista ja riittämättömyyden tunnetta. Mutta myös samalla uuden oppimista, oivalluksia ja uusia ihmisiä. Mikään helpolla saavutettu ei tunnu palkitsevalta.

Tänään lääkäri kertoi että tilanteeni syövän osalta on stabiili, jatkoja suunnitellaan mutta saan hengittää vapaasti. Terveys ja toimintakyky tuntuu taas tänäänkin erittäin palkitsevalta ❤️

7. kesä, 2020

I can't breathe!

Jään paikoilleni katsomaan kun ihmiset raivoaa suut täynnä vaahtoa. Neekeri! Yhdeksän vuotias poika sisälläni huutaa täysillä, harmi kun aikuisuuteni peittää sen sisääni.
Syövän tummilla teillä kulkuni on helppoa, koska olen rakastettu, näytän suomalaiselta ja olen  syntyperältäni valkoinen ihminen. Kyyneleitäni arvostetaan koska niissä virtaa minusta riippumaton skandinaavinen, suolainen vesi. Tiedän että ajautuessani haaksirikkoon, muistoani kunnioitetaan. Olen turvallisesti rakkauden ja arvostuksen etuoikeutetussa veneessä. Rantani on peili, tyyni ja rauhallinen. Syville vesille kätken ne pelot mitä pelkään. Ja ne pelot jotka kerron, eivät kerää vihaa puolelleen. Ne kerää rakkautta ja sympatiaa.
Ranta ei ole tyyni niille jotka taistelevat vastaan valkopäisten aaltojen, he katsovat samaa taivasta kuin sinä, he syntyivät yhtä tietämättöminä kuin sinä, ja minä, mutta silti heidän kasvot painetaan aaltoihin.

I can't breathe!

Hei isä katso minua kun pomputtelen, Hei isä katso meneekö tämä oikein. Hei isä katso kun potkaisen maaliin.
Kuusi vuotias poikani kertoi eilen saunassa että tärkeintä maailmassa on ihminen, sitten jalkapallo. Vastasin "nice", koska se tapa vastata siisteihin asioihin on poikani mielestä cool. Ja mä yritän olla isänä cool, ja nice.
Jäin ajattelemaan poikani sanoja, että tärkeintä maailmassa on ihminen, ei jalkapallo. Tärkeintä maailmassa on ihminen. Ei suomalainen, ei eurooppalainen, ei amerikkalainen, ei aasialainen, ei afrikkalainen, ei valkoinen, ei musta, ei keltainen, ei valkoinen. Tärkeintä maailmassa on ihminen.

I can't breathe!

Jos sanot neekeri niin olet silmissäni mitätön, nolla, alinta kastia maailmassa, vaikka tiedän että se on parasta mihin pystyt. Sinun aivoissa kaksi ainoaa aivosolua ei vaan löydä toistaan, vaan uivat samaa arkista tietä rutiinista toiseen.
I can't breathe!

#blacklivesmatter

28. loka, 2018

Kirje isälle

 
Olin seitsemän vuotias kun jouduit autokolariin, silloin minun, veljeni ja äitini maailmampyörähti ylösalaisin. Veimme sinun Pieksämäen sähkölaitoksen tienristeykseen, niin kuin joka aamu, vilkutit meille niin kuin joka aamu. Viimeinen vilkutus olikin hyvästiksi. Isä, en osaa elää ilman sua. 
 
 
Olin yksitoistavuotias kun minua alettiin koulukiusaamaan. Olin kai muista erottuva, lauloin kuorossa, olin pienikokoinen, tunneherkkä ja ujo. Liityin kuoroon koska halusin päästä eroon ujoudestani. Kun tulin kotiin pyörä rikottuna, vaatteet ojaan tönimisestä likaisena, kroppa lyömisestä mustelmilla, valehtelin äidilleni. Olen aina ollut hyvä keksimään tarinoita, äidillä oli muutenkin kestämistä. Me kävimme katsomassa sinua sairaalassa viiden vuoden ajan. Olit jo mennyt pois, mutta et silti luovuttanut. Isä, olit soturi. Kun viimein voimasi loppui, jouduit luovuttamaan. Hautajaiset muistan aina. Muistan aina kuinka maailmani murtui heittäessäni ruusun arkkusi päälle. Sinä todellakin lähdit. En osaa elämää ilman sua. Koulukiusaaminen jatkui, mutta päätin muuttua. Aloin olemaan sosiaalisempi, päätin olla rohkea. Silloin rohkeus tarkoitti minulle uusien harrastusten aloittamista, harrastusten joita todella halusin. Uskalsin kysyä pääsisinkö jalkapallossa maalivahdiksi, aloitin salibandyn sekä aloin kirjoittamaan. Kirjoittaminen oli pelkästään itselleni. Silti se vaati rohkeutta, kirjoittaa murheet paperille. Siitä alkoi minun rakkaussuhde kirjoittamiseen. Olen pitänyt jonkinlaista päiväkirjaa, tai ainakin kuukausikirjaa siitä asti. Samasta hetkestä alkoi minun suhde pallon torjumiseen, salibandyn pelaamiseen sekä ystäviin joita rakastan edelleen. Yläaste, oli suuntaavaihtavat aikaa. Huomasin, että kun teen asioita joita rakastan, tapaan ihmisiä joita pystyn rakastamaan. Yläasteen ystävät oli minun pelastus, olen varma että ilman heitä olisin tippunut, rikkoutunut. Olen usein mielessäni kiittänyt Jukkaa, Samia, Mikkoa ja Juhaa. Meillä oli tiivis porukka joka oli minulle pelastus. Suurin pelastus oli veljeni Markus. Minä tiedän olevani hänelle esikuva. Koska sinä olit mennyt pois. Olen yrittänyt olla. Lisäksi serkkuni ovat olleet minulle kuin sisaruksia, he ovat rakkaita.
 
Se lapsuudesta.
 
Isä, nyt olen aikuinen. Pitkään kompastelin murheeni murusiini, pieniin ongelmiini. En osannut nostaa jalkojani, hyssyttelin pelkojani, kieltämällä unelmani, piilottelin pelkojani. Kunnes opin elämään ilman sua. 
Rakastan vaimoani, olen kolmen lapsen isä. Olen yrittänyt olla niin hyvä isä, kuin isästään tietämätön voi olla. Niin hyvä aviomies, kuin ehjästä perheestä tietämätön poika voi olla. Kun lapseni kysyy: Isi kato, onko tää oikein? vastaan, koska itse en voinut kysyä. Kun lapseni sanoo: Isi oot rakas, vastaan: niin sinäkin, koska itse en voinut sanoa.
Nyt mulla on vastassa jättiläinen. Se aiheuttaa enemmään pelkoa kuin pelkäävät koulukiusaajat, enemman surua kuin ruusun heitto arkkusi päälle. Mutta, yritän olla rohkea.
 
Jos tapaisin sinut vielä, kykyisin ensimmäisenä: 
Isi, ootsä musta ylpee?

 

27. elo, 2018

<3

Tänään oli lääkärikäynti. Tampereella oli  syöpäasiantuntijoiden ja -kirurgien palaveri, koskien minun tilannetta. Eli toisinsanoen aivan helvetin pelottava matka Tampereelle. Kaulassa oli epäilys isosta etäpesäkkeestä, ja kysymys kuului että leikataanko kaula. Päätös tuli ja tarkempien tutkiskelujen jälkeen he totesivat että se tuskin on etäpesäke. Ei leikata. Siitä ei saa näytteellä syöpäarvoja ja se ei kerää itseensä radiojodisäteilyä, mutta kuvantamisessa se näyttää etäpesäkkeeltä. Sitä seurataan, mutta siitä ei tarvitse huolestua, se on melko varmasti arpeumaa. Alkuvuodesta kaulassa oli useita turvonneita imusolmukkeita, joissa oli syöpäepäilys. Nyt ne turvonneet imusolmukkeet on pienentyneet merkittävästi. Sädehoidosta puhuttiin, mutta koska sen voi antaa kaulan alueelle vain kerran, niin säästetään sitä pahan päivän varalle, ja lisäksi nyt siihen ei olisi edes tarvetta. Kenties radiojodihoito annetaan vielä tänä vuonna, eli eristyksissä neljä päivää, mutta siitä en jaksa edes stressata, se on niin pikku juttu 😄 Nyt saa huokaista helpotuksesta.

Syöpä näyttää siis hyvältä. Kaulakin näyttää hyvältä, tai ainakin sisältäpäin katsottuna 🙄. Keuhkoissa on muutamia pieniä pesäkkeitä, jotka saa olla siellä ihan rauhassa. Ne ei kasva, ja ne voi hyvinkin lähteä sitte radiojodilla. Niitten puolesta ei kannata huolestua.

Jos katsoo taaksepäin lähtötilannetta... Silloin oli toistasataa etäpesäkettä, ei toivoa, puhuttiin siitä en näe lapsieni kasvavan aikuiseksi. Olen 2,5 vuoden ajan tuntenut itseni vähempiarvoiseksi, erityisen sairaaksi ja jatkuvaa huomiota vaativaksi. Niin henkistä huomiota, kuin sitten ihan konkreettista, fyysistä apua. Vaikka puheitteni ja tekojeni mukaan minun itseluottamus on kasvanut, silti ajoittain olen tuntenut olevani pienin, surullisin ja säälittävin ihminen maan päällä. Nyt tuntuu että olen samalla viivalla muitten kanssa ja se on tärkeä tunne.

Kiitos kaikille jotka olette tukeneet minua jollain tavalla. En ala luettelemaan. Kaikki viestit ystäviltä ja tuntemattomilta. Puhelut ja kasvokkain keskustelut. Teitä joita haluan kiittää, on heittämällä yli kymmenen tuhatta. Järjetön luku, on tullut aika paljon kirjoitettua ja puhuttua ihmisille. Olen kuullut mitä ihmeellisimpiä tarinoita, ja oppinut todella paljon, mm. henkisistä voimavaroista.  Olen tutustunut uusiin ihmisiin, joita en tuntisi ilman syöpään sairastumista. Joten, kun tästä selvitään hengissä, niin olen loppujen lopuksi myös kiitollinen että sain kulkea tämän polun. Syöpä on vielä kumppanini, niin hyvässä kuin pahassa. Kunnioitus ja kiitollisuus elämään on vahvistunut, ongelmien määrä on tippunut 20 kappaleesta tasan yhteen, rakastan perhettäni ja ystäviäni avoimesti ja syvästi. Toisaalta, olen kokenut elämäni suurimman tuskan, epätoivon, katkerimman surun. Kohdannun suurimman pelon ja myös elämäni kovimman fyysisen kivun. Syöpä, kiitos silti ja haista vittu. En lopettanut kiroilua. En tullut uskoon. Minua edelleen v**uttaa jos pyörästä puhkeaa rengas kesken lenkin, tai voileipä tippuu voipuoli alaspäin lattialle. Tapani ei muuttunut, luonteeni ei muuttunut. Mutta elän leveämmällä tunneskaalalla, jota en häpeä näyttää.

Tällä hetkellä nautin elämästä ilman pelkoa. Kylläpä elämä onkin helppo asia.

 

Eläkää hyvin ja rakastakaa läheisiänne.

 

13. heinä, 2018

Siitä on pitkä aika kun viimeksi kirjoitin. Se tarkoittaa siis sitä että voin hyvin. Syöpä, tietääkseni, on hyvin hallinnassa koska olen saanut olla jo yli puoli vuotta rauhassa, ilman hoitoja. Kontrolleja on tehty, mutta minua ei ole vieläkään viety syöpäleikkaukseen eikä syöpähoitoihin. Voin siis todella hyvin, ja minulla on yksi syy enemmän olla onnellinen. Yksi juttu tapahtui toukokuussa, minun lonkkaani tehtiin tekonivelleikkaus. Mutta, siitä on kuntouduttu ja sehän on vain nivel jonka voi korvata hyllystä uudella. Ei mikään iso juttu. Reisiluuni päästä sahattiin 10 senttiä pois ja tilalle laitettiin keraaminen tappi, joka yhdistettiin lonkkamaljaan ruuvattuun vastakappaleeseen. Miksi sanoin ettei mikään iso juttu? Voi kuulostaa aika isolta. Minun toleranssini on kasvanut hieman tavallista suuremmaksi. Minua ei haittaa tekonivel, eikä minua ei ole vielä syöpädiagnoosin jälkeen jännitänyt mikään. Mikään muu kuin syöpäkontrollit. Kun menin tekonivelleikkaukseen, leposykkeeni oli 56, juuri ennen kuin minulle annettiin selkäydinpuudutus ja leikkaus päästiin aloittamaan. Tämä siis ilman rauhoittavia. Ennen syöpäkontrollia, joka kerta, leposykkeeni on noin 80 luokkaa.

Olen ollut sairauslomalla lonkkani vuoksi jo kahdeksan kuukautta. Minulla on ollut aikaa ajatella elämääni. Mitä haluan tehdä. Haluan löytää kutsumukseni. Olen aloittanut kuntovalmentajan opiskelut. Se on minulle tapa auttaa ihmisiä. Minulla on kokemusta mitä terveyden menettäminen maksaa. Olen saanut terveyteni, eli toimintakykyni takaisin. Ja haluan että mahdollisimman moni saa elää ainutkertaisen elämän toimintakykyisenä.

Elämässä on ehdottomia, elämiselle tärkeitä asioita. Niiden eteen ei riitä työnteko, vaan se vaati taistelua. Siis kolme asiaa, elintärkeitä elämässä:

Ensimmäinen on terveys. Terveys minulle, parantumattomasti sairaalle syöpäpotilaalle, tarkoittaa toimintakykyä. Toimintakykyä ylläpitää kahta seuraavaa kohtaa.

Toinen on ihmissuhteet, joista tärkein on perhe. Suhde vaimoon/aviomieheen, parasta lastenkasvatusta on se kun vanhemmat rakastavat toisiaan. Mikä on pahinta, se on viha. Se on myös vanhempien omien tarpeiden lapsien tarpeiden edelle asettaminen. Lapsella on yksi lapsuus, älä pilaa sitä omilla tarpeilla lapsen tarpeita jyräten. Mutta tärkein, kunnioita, uhraudu, aseta omat tarpeesi hetkellisesti syrjään ja palvo lastesi äitiä/isää, minun tapauksessa vaimoani.  

Kolmas on kutsumus. Mikä on sinun kutsumus? Kutsumuksen täyttäminen, täydentää identiteettisi. Onnekkaimmat… Ei, korjaan taistelijat, ansaitsevat elantonsa kutsumuksella. Eli työ. Panosta siihen että saat tehdä arkisin rakastamaasi asiaa.  Se on vapautta. Sinä saat tehdä, sinun ei pidä. 

Yllä mainitut asiat eivät siis tapahdu jos niiden eteen tekee töitä. Niiden eteen täytyy taistella. Eniten ne vaativat rohkeutta ja nöyryyttä. Voitto antaa uskomattoman paljon voimavaroja, edes hetkellinen voitto, kunnes seuraava ongelma ilmenee, ja sehän ilmenee, mutta ei elämä ole kevyt kävelylenkki. Se on intervalliharjoitus, jossa välillä täytyy mennä yli esteiden, taistella unelmiensa eteen jotta välillä saa nauttia elämän hedelmistä. Eli terveydestä, ihmissuhteista ja kutsumuksesta.

 

Olen myös pohtinut syvempiä, tummempia vesiä. Miksi välillä märehdin syöpääni. Eli oksennan suuhuni, jo kerran, tai siis sata kertaa pureskellun asian. Mitä se märehtiminen on koskaan auttanut? Sen helvetinmoisen, pimeän, tiheän, täynnä katkerasti pistäviä piikkejä sisältävän syöpärämeikön läpi märehtiminen, ja minun ulottumattomissa olevien asioiden itkeminen, ei ole koskaan antanut minulle energiaa. Ja kuten arvaatte varmasti, niin päinvastoin. Sen jälkeen olo on kuin makaisi haudassa.

Miksi itken itselleni kevyempää taakkaa, koska en sitä kuitenkaan saa? Miksi haaveilen syövättömästä elämästä, koska en sitä kuitenkaan saa?

En enää rukoile kevyempää taakkaa, vaan rakennan itselleni vahvemman selän.

 

Eläkää hyvin ja rakastakaa läheisiänne.

Terveisin Marko, kolminkertainen isä, aviomies ja ehjä mies.